Elämää mustavalkoelokuvassa

Karavaani kulkee, koirat haukkuu, yö ja päivä seuraa toisiaan. Sitä son se arki nyt. Takana tulevien valjakoiden ohjastajina on notkunut keski-eurooppalaisten lisäksi Australian ja Uuden-Seelannin asukkeja. Työrupeamien välissä oli aika nostaa koukkupolvilaskettelijan mäenlaskuvälineet varastosta pölyttymästä ja käydä haukkaamassa raitista tunturi-ilmaa. Ja ehkä vahingossa vähän luntakin...

Huipulle oli jonoa

Sydäntalvella keli voi olla kirkasta, kylmää, kuulasta ja upean värikästä. Se toinen vaihtoehto taitaa olla pilvikeli, jolloin tuntuu kuin eläisi elämää ennen värien keksimistä. Maisema on kuin mustavalkoelokuvasta, tarpeeksi korkealla tunturissa voi sen mustankin siitä unohtaa.

Pujottelukeppejä löytyi aivan nokko

Koirain vedettävänä olemisen vastapainoksi ylä- ja alamäkihiihdon yhdistäminen on aivan oiva harrastus pitää omaakin kuntoa ja virettä yllä. Itse ylös lihasvoimin kivutut korkeuserometrit tarjoaa aivan eri luokan laskuelämykset. Niiden puuterissa pöllyävien käännösten eteen on tehty muutakin kuin istuttu tuolihississä 8 ja puoli minuuttia ja lämmitelty palelevia sormia. Toki laskettelu itsessäänkin aivan somaa puuhaa on, mutta itselle ne käännökset on vain pieni osa kaunista kokonaisuuttta, joka alkaa reissun suunnittelusta ja pakkailusta. Hiihtely, luonnossa vietetty aika ja kaikkine kokemuksineen, kavereiden hyvä seura, puhumattakaan maukkaista eväistä, ovat kulmakiviä tälle harrastamiselle. Päivän voi vielä kruunata kannonnokkaan raapaistut tulet ja siinä keitellyt jälkiruokasumpit

Ohessa multimediapläjäys Lommol- ja Kesänkituntureilta.

Vapaiden viettoa

Lappilaisia talvilintuja

Arjen valoisat hetket välähtää vauhdilla työn touhussa koirien parissa. Pilvisäällä tuntuu, että pitäisikö keittää aamupuurot uusiksi, josko se päivä siitä vaikka valkenisi. Vaan eipä taida moinen auttaa. Hämärässä siis mennään. Jos kalenterista kurkkaa, niin kuukauden mittanen kaamos alkaa näillä kulmilla ensi viikolla.

Eväkästä evästä

Vapaapäivien valonpilkahduksia Jerisjärveltä. Naaman keskellä oleva oma lämpömittari alkoi nipristellä siihen malliin, että elohopea oli rohki talvisissa lukemissa. Valkoasuiset vuosittain samassa sulassa talvehtivat joutsenet eivät olleet moksiskaan pikku pakkasesta. Verkkoavannosta, luonnon kylmiöstä jään päälle nostetut siiat tosin muuttuivat muutamassa hetkessä pakastekalapuikoiksi. Tuore kala = hyvä eväs. 

Kynsitulet takapihalla

Rajan takaa Tromssasta ja naapurista Ylimuoniosta tuli yökylään kiinteistövälittäjinä sivutoimenaan työskentelevät kolme ystävää. Tosin ainoa myyty ja toimitettu kiinteistö toistaiseksi lie norjalainen laavu, jossa itse asustan.

Yökyläläisiä. kuva: Hans-Henrik Grøn

Yli kymmenhenkistä suurperhettä tähän yksiöön tuskin majoittaa, mutta neljän yöpyjän pötköttelyyn laavu on kyllä mukavan kokoinen, vaikkakin yksi nukkui keittiön puolella ja yhdellä oli jalat eteisessä...

Se oli viimeinen ilta tällä paikalla, toistaiseksi. Seuraavana aamuna pakkasin omatkin rojuni Golffin takakonttiin ja lähdin jutaamaan kohti seuraavaa leiripaikkaa. Tämä on tällaista modernin nomadin elämää.

Himmeiden tulien loimussa. Kuva Hans-Henrik Grøn

Kaamoksen kulmilla

Päivän paisteessa

Päivät lyhenee, pakkanen kiristyy ja luonto senku vain kaunistuu. Marraskuinen valo, se on jotain häkellyttävää. Aamun sarastaessa taivas täyttyy upeasta väripaletista, polttavan hiilloksen punaisesta tumman ja jäätävän siniseen.

Hetki aamukahvin jälkeen

Aurinko hiipii hiljalleen esiin kuusten takaa ja nousee lakipisteeseen notkumaan pisimmälle kurottuvien latvojen tasalle. Koko valoisan aika on yhtä juhlaa; auringon nousua seuraa yhtä valloittava värinäytös punaisen pallukan painuessa takaisin horisontissa siintävien tunturien taakse.

Iltapuolella

Pakkasen tuoksu

Tuntitolkulla jatkuvan auringonlaskun ja värien sammumisen jälkeen on tovi aikaa ottaa ihan rauhassa kamiinassa tulia pidellen ja ehkä vähän silmää ummistaen. Pikku tirsat lämpimässä laavussa lampaantaljan päällä tekee hyvää. Kohta alkaa seuraava näytös, vuorossa kuu ja tähdet, hyvällä mäihällä reposetkin. Niitä kait tänne tullaan varsin kaukaaki ihastelemaan. Sama son mennä itekki. 

Pihavalot yöaikaan

Kirkkaalla kuivalla pakkassäällä nenänpää pysyy punasena eikä kinthaat kastu, niinkö sanotaan. Tuuli ei puhalla eikä liiemmin lumitöitäkään tarvitse tehdä. Vaan ei siellä koirareen jalasten alla muutama kymmenen senttiä lunta pahitteeksikaan olisi...

Tulee pilvet, tulee lumi. Kohta pääsee reet ulkoilemaan!

Kohti talvea

Lapin syksy voi olla kurja, kolea ja kostea, vaikkei siinä kesässäkään aina niin kehumista ole. Toisaalta se voi olla kuulas, kirkas ja komea. Ja sillon jos jolloin on ihmisen helppoa nauttia ulkoilmasta talven tuloa haistellen. Ensimmäiset pakkaset ja taivaalta alas leijailevat hahtuvat saa suupielet kääntymään isosti kohti taivasta. Kanootit nostellaan talviteloille ja ajatukset alkaa kääntyä talven pimeisiin mettäsuksiretkiin neitseellisille metrisille umpihangille. Mutta nyt otamma ilon irti tästä valon juhlasta!

 Valkeus valloittaa

Smiles @ Taivasten valtakunta (Himmelriiki, Pallas)

Tuli marraskuu. Tuli talvi. Tuli muutto. Näin mie ajattelin, että marraskuusta se alkaa; talvi ja telttailu. Kumpikin piti melkolailla kutinsa. Sateisena ja rohki tuulisena maanantaina 3.11. pystytin yksiön metsän suojaan ja rauhaan. Lämpömittari näytti nollaa ja taivaalta tullut kampe oli hyvin pitkälti vettä toivotun lumen sijasta. Aikamoinen talvi!

Vaan kellon paristi pyörähdettyä itsensä ympäri muuttui keli, vuodenaika ja mieli pykälää, ehkä jopa kahta paremmaksi. Pakkasta oli parisen kymmentä, täysikuu mollotti taivaalla ja kamiinassa tohisi tulet. Nyt on helppo hymyillä!

Onnellinen yksiön asukki. Kuva: Antti Pietikäinen

"Mie ostin itelle asunnon. Jep, ostin! Ihan omaksi! Yksiön Norjasta, tarkemmin Tromssasta. Ja vielä ilman lainaa, mieti."

Ja mie sanon, on rohki fiini kämppä! Ensimmäinen yö laavussa ja sen mukana tullut fiilis oli toki hieman kummallinen. Ihan kuin olisi lähtenyt retkelle, telttailemaan talvisaikaan. Aamulla pakattaisiin kamppeet ahkioon ja jatkettaisiin matkaa kohti seuraavaa leiriä... Mutta tällä retkellä rytmi olisi toinen. Katsotaan, jos lähdettäisiin jutaamaan ehkä kuukauden, ehkä parin-kolmen päästä.

Tule kylhän, niin keitämä sumpit! Kuva: Antti Pietikäinen

Arktista arkea

Riemuhuutoja toimistossa - Tammikuun ensimmäiset auringonsäteet

Kuura ja pakkanen, tuore lumi ja luonto kaikessa kauneudessaan, paksut tikkurit ja kohmeiset sormet, raikkaat aamut ja purevat viimat. Mitä kaikkea liittyy talven teltassa asuvan koiravaljakko-oppaan arkeen Suomi-neidon kainalossa? Perustarpeet ihmisellä on samat, oli se peti sitten viileässä laavussa tai talossa patterin vieressä. Mie en ole talven mittaisella tutkimusretkellä läpi tuntemattoman erämaan, vaan elän normaalia arkea teltta asuntona, välillä taajamassa, välillä jossain muualla. Päivisin teen koiruuksia, töitä eräoppaana rekikoirien vedätettävänä Tunturi-Lapin luonnonkauniissa maisemissa.

Tuparitunnelmaa Pallasjärven rannalla. Kuva: Mauno Kivinen

Mie olen Karri, 24-vuotias nuorimies Muoniosta, täältä kotoisin ja lyhyen mutkan jälkeen tänne palannut. Minun sydämellä on Lappi, täkäläiset ihmiset ja heän elämäntyyli, luonto ja ulkoilmaelämä. Haave ja unelma pidemmästä luonnossa oleilusta on hiipinyt hiljalleen mieleen luontoharrastusten myötä. Ajatus teltassa asumisesta oli aluksi vain puoliksi huumorilla ilmoille heitetty päähänpisto, mutta hetken tuumailtuani tajusin: ”Tämähän on just jotain semmosta, josta mie olen salaa pienesti haaveillu.” Mitä kaikkea siihen liittyy, kun retkillä koetuista elämyksistä tulee osa arkea? Siitä mie tahon ottaa selvää! Tarkoituksena ei ole paeta sivistystä, pidättäytyä kaikesta nykypäivän kehityksestä ja elää täysin luonnon armoilla. Tämä ei ole raastava selviytymisleiri, vaan tavoitteena on nauttia täysillä elämästä astetta lähempänä luontoa tavalla, johon kuka tahansa meistä pystyisi.

Tammikuista kuumaisemaa kuunvalossa

Halu rohkaista jokaista hyppäämään unelmiin ja laittamaan ne toteen sekä katsomaan ja kokemaan luontoa hieman eri perspektiivistä on syy blogin kirjoittamiseen ja tämän kokemuksen jakamiseen. Valokuvaus yhdistyy mulla usein kaikkeen ulkona tekemiseen ja siitä onkin tullut yksi tapa jakaa kokemuksia ja hetkiä, maisemia ja tunnelmia. Antakoon kuvien siis puhua puolestaan.

Signeeraus tunturinlaidassa