Nyt koitti pohjosen pojan talven painajainen: etelänloma. Sivilisaatiota kestävillä vaatteilla ja harrastusvälineillä lastattu auto startattiin aamuvarhain jo pitkälti ennen auringonnousua. Onnneksemme kohta tuo valoa tuova möllykkä näyttäisi meille suuntaa kohti etelässä häämöttävää määränpäätä.
Maisemat vaihtuu ja kahvia kuluu.
Lopulta kylteissä vilahtelevat etäisyydet jäävät alle sadan. Kohta oltaisiin perillä lomakohteessa hieman kotituntureista eroavien mäkien hellässä syleilyssä. Hotellihuoneeseen laukkujen kanssa lompsiessa alkoi mielessä pyöriä kysymys: "Mihin me ollaan oikein tultu? Mitä tästä pitäs ajatella?" Ensimmäiseen kysymykseen oli helppo löytää vastaus, mutta toisen kanssa meni tovi pidempään.
Viime kesänä heinäkuun 10. päivä otimme ja lähdimme Jussin kanssa Norjaan kohti pohjoisen vuoria ja niiltä virtaavia jokia kajakit ja sukset mukana. Tällä kertaa kyseessä ei ollut mikään pidempi expeditio, vaan missiona oli käydä vuorokauden aikana melomassa yksi seudun upeista joista, Signaldalelva, jonka jälkeen jättäisimme kajakit levolle meren rantaan ja jatkaisimme suksien kanssa reilun puolentoista kilometrin korkeuteen, Daltindenin huipulle ja kurvailisimme keskiyön auringossa takaisin mäen juurelle. Ja näinhän me teimme!
Jussi kasasi reissun aikana kuvatuista videopätkistä lyhyen koosteen, jolla osallistuimme viime syksynä järjestettyyn Nietoksen vapaalaskuaiheiseen lyhytelokuvakilpailuun. Tässä lähes koko illan versio kyseisestä pätkästä. :)
Reissu oli rohki hyvä ja ilmeisesti myös siitä tehty video, sillä pääsimme Isola kirkola järjestetyn finaalin jälkeen sponsoripöydän antamista valitsemaan itsellemme palkintomatkan.
...
Niin tosiaan, viime viikonlopun etelänloman matkakohteena meillä oli Pyhätunturi, kilpailusta ansaituilla hotellimajoituksilla ja hissilipuilla höystettynä. Valmiiksi pedatun pedin ja hiihtohissin sijaan omilla reissuilla kuitenkin useimmiten kulkee mukana teltta ja nousukarvat, joten tämä oli jotain uutta ja ihmeellistä.
Monot jalkaan ja mäkeen! Lähdimme koluamaan Pyhän kuuluisia offareita hissiltä käsin. Keli oli kylmä, viima pureva, eikä mitään tajuntaa räjäyttäviä laskukokemuksia tullut liikaa; käännös siellä, toinen täällä. Itselläni hissillä ylös noustessa ja vauhdilla alas rinteenvierustoja laskiessa jää helposti kokematta se yksi iso osanen ja syy siihen, miksi tämmöistä puuhaa harrastan: luonto.
Ensimmäisen päivän jälkeen päätimme pakata tutut termarit ja suomalaiseen tapaan eräkansallisromanttiset makkarat reppuun ja lähteä hiihtelemään kohti Pyhän takametsiä, jotka olivatkin täynnä koskemattomia tunturinlaitoja, vyötäröön saakka ulottuvaa pehmyttä lunta, tykkylumisia puita, kymmenittäin hangesta ja puiden latvoista lähteneitä teeriä ja mitä kaikkea! Yksin eli kaksin ei tarviinnut Jussin kanssa mäkiäkään hiihtää, vaan retkikavereita löytyi kummallekin päivälle. Kiitos siitä Juho, Kalle ja Antti! Päivän laskut mahtui kummallakin kerralla helposti yhden käden sormiin, mutta tässä asiassa laatu korvaa ehdottomasti määrän. Naamalle pöllyävän puuterilumen kanssa rinta rinnan päivän huippuhetkestä kilpaili lounastulilla vietetty evästauko.
Viikonlopun mittainen loma osoittautui ennakko-oletuksista huolimatta hyväksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi. Ja on todettava, että vaikka hotellissa yöpyminen tuntui hassulta vaihtoehdolta tällaisella reissulla, ei sitä hotelliaamiaista voita mikään! Oli vain aivan hyvä Pyhä kokemus!
