Terkut Nepalista

Namaste, sanois nepalilainen. Keskellä kylmää pohjolan sydäntalvea on hyvä lämmitellä muistelemalla Nepalin porottavaa aurinkoa, jylhiä maisemia ja uskomattoman kauniita ihmisiä. Ja siihen samaan vielä kupponen kuumaa nepalilaista maitoteetä - toimii! Tässä muutamia kuvia ja stooreja syksyn reissulta Himalajan juurelle ja miksei vähä ylemmäksiki. Kaikki ei tosiaan menny ihan niinku aluksi suunnittelin, mutta todellaki juuri niinku piti!

Koko Nepalin reissu ja sen suunnittelu sai alkunsa noin vuosi sitte, jolloin sain kutsun melovaksi valokuvaajaksi paikalliseen koskenlaskufirmaan. Jostain syystä en kuitenkaan täysin syttynyt tästä pestistä, en vaikka kyseessä oli kaksi lähellä sydäntä olevaa harrastusta. Normaalisti minua ulos vetävä luonnon ja luomakunnan ihastelu ei saanut minua hyppimään riemusta tämän reissun edessä, vaikka tiedossa olisi varmasti huikeita kokemuksia vuorten ja vuolaiden jokien ympäröimänä. Päätin kuitenkin ottaa tarjouksen vastaan...

Alunperin matkalaukkuna ja -kumppanina vuorien ja kuohuvien koskien maahan piti toimia kajakki, mutta syksyn tapaturman ja olkapään operoinnin takia saivat melontarojut luvan pysyä kotona. Sen sijaan selkään nostettiin rinkka pullollaan seikkailumieltä ja kutkuttavaa jännitystä tulevasta ajasta kaukomailla.

Matkasuunnitelma 6 viikon ajalle koostui kahdesta osasta päiväkirjan sivuilla:
- vaelluksesta Himalajan sykähdyttäviin maisemiin
- yhdestä isosta kysymysmerkistä ja puhelinnumerosta

Klassisesta Hetta-Pallas -patikasta meidän Nepalin trekkausreissu poikkesi monellakin tapaa. Retkelle varatun 3 viikon aikana olisi tarkoitus käpsötellä subtrooppisesta bambuviidakosta ylävuoriston ohueen ilmanalaan ja takaisin. Vaatteita sai siis pakata shortseista untuvatakkeihin. Teltat ja ruoat jätettiin matkasta toivoen, että polun varresta löytyisi kunakin päivänä helpotusta nälkään ja väsymykseen. Meidän kolmen suomalaisen lisäksi mukaan lähti nepalilainen opas ja kantaja.

Polku kiemurteli pitkin jylhää laaksoa. Majatalolta toiselle. Päivä päivältä yhä ylemmäs. Me suomalaiset hehkutimme upeita vuoria ympärillämme, mutta nepalilaiset toppuuttelivat ja sanoivat niiden tuskin olevan edes mäkiä - "Ei niillä ole edes nimeä."

Lopulta maisemaan kurkisti ujosti lumen verhoama huippu. "That's a mountain", oppaamme totesi. Tästä eteenpäin oli edettävä hitaasti, jotta kehomme kerkeäisivät tottua alati vähenevään happeen. Pieni kylä tarjosi oivan paikan rentoutumiseen ja välipäivän viettämiseen. Jouduimme tekemisiin myös virkavallan kanssa, sillä paikallinen poliisi otti osaa meidän lentopallopeleihin.

Seuraavat päivät tietäisivät kipuamista yhä ylemmäs vuoristoon, jolloin kroppamme pantaisiin todella koetukselle. Vuoret kohosivat ympärillämme ylväinä kohti taivasta. Vähitellen juttuvirta hiljeni ja tilalle tuli toistuva kysymys: "Mikä olo?" Vuoristotauti alkoi hiipiä orastavana päänsärkynä yhden kehoon. Toisella hengittäminen tuntui raskaalta ja kolmas poti silmätulehdusta. Matka jatkui 5000m korkeuteen, jossa vuoristotauti alkoi näyttäytyä oksenteluna ja piinaavana päänsärkynä. Muidenkaan oireet eivät olleet hellittäneet. Pilvet kerääntyivät yllemme. Päätös oli helppo. Lähdetään alas!

Toisen huono olo ja vointi tuntuu itselle henkisesti raskaalta. Tässä tapauksessa laskeutuminen alemmas helpotti kaikkien oloa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Alamäkeen kevein askelin taivalta taittaen saimme jälleen hymyssä suin nauttia luomakunnan kauneudesta ja toistemme seurasta. Vaellus näille kinkamille oli unohtumaton kokemus. Ei ainoastaan luonnon, elollisen ja elottoman, vaan ennen kaikkea yhdessä ystävien kanssa koettujen ja jaettujen hetkien vuoksi. Kiitos huikeasta trekistä ja yhteydestä Henkku ja Katja sekä meidän nepaliduo.

Entä se kysymysmerkki? Noin vuosi sitte mie koin ensi kertaa suunnitellessa tätä reissua, että tälle matkalle on joku todellinen tarkotus - syy sille, että mie lähen Nepaliin. Se tarkoitus olisi jokin muu kuin maisemien ihastelu ja reissaaminen. Jokin muu kuin omien kokemusten kartuttaminen. Jokin millä olisi todellista merkitystä. Mie laitoin asian puolesta käsiä ristiin ja kysyin Yläkerrasta apua pulmaan. Mutkien ja muutosten, omien suunnitelmien peruuntumisien ja itsekseen tuskailujen jälkeen mie sain vastauksen ihmeellisellä tavalla: se vastaus oli nepalilainen puhelinnumero.

Tämä numero kuulu minun ikäselle nepalilaiselle miehelle nimeltä Suman, jolle suomalainen ystäväni oli kertonut minusta ja matkastani Nepaliin. Ennen lähtöä Suomesta sain viestin Sumanilta. "Hei Karri, Kuulin sinusta ja olen iloinen, että tulet Nepaliin. Voit ottaa osaa työhömme ja auttaa kuinka vain pystyt. Tavataan kun olet täällä. Turvallista matkaa. -Suman"

Tapasimme Katmandussa ja tutustuimme toisiimme. Hän oli kuitenkin juuri lähdössä kuukaudeksi Etelä-Koreaan omiin häihinsä, mutta sanoi setänsä Balkrishnan ottavan minut ilolla vastaan luoksensa pieneen vuoristokylään lähellä Tiibetin rajaa. Hän oli pastori paikallisessa kristityssä seurakunnassa, perustanut sinne koulun ja viime keväänä tapahtuneen maanjäristyksen jälkeen orpokodin.

Asiat loksahteli kohdalleen kuin itsestään. Siunattuina ja johdatettuina. Balkrishnan luona vietetty aika opetti mulle valtavasti niin itsestäni kuin muista, kutsussa elämisestä, jakamisesta, antamisesta, rakastamisesta - elämästä. Se oli se syy tälle reissulle. Jakaa heidän kanssaan huoli ja näky näistä lapsista ja heidän tulevaisuudestaan. Saanen esitellä miehen isolla sydämellä, Balkrishna Shrestha:

Jos koet, että haluat olla mukana jeesaamassa tässä työssä tavalla tai toisella, vaikkapa pienellä lahjoituksella (Karri Kivinen; FI13 1230 3500 0198 01, viesti: Nepal), tai jos video muuten herätti ajatuksia niin viskaappa mulle viestiä: karri.kivinen (ät) gmail.com

Hyvää ja rauhaisaa Joulua kaikille! :)

Helteestä pakkaseen

Hups keikkaa, sano lämpömittari ko heilahti viitisenkymmentä astetta kylmempään - Aasian porottavan auringon alta koto-Suomen paukkupakkasiin ja hiljalleen hiipivään kaamokseen. Mission completed, eli lokakuun suojasäät väistetty. 6 viikon Nepalin reissu oli huikea seikkailu kaikin puolin, mutta kotona on kyllä niin hyvä olla. Kaukomaiden seikkailuista myöhemmin ehkä lisää.

Ruotsalainen keskipäivä: ei niin kylmä, mutta kovin kaunis.

Vaikka Himalajat oli toki kauniit ja jylhät, kunniotusta herättävät ja vaikuttavat, niin kyllä mieli silti aina välistä halaji kotomettiin, tuntureille ja tervastulille ystävien kanssa nauttimaan ja huulta heittämään. Ja mitäs täällä pohjoisessa olikaan vastassa? Hohtavat hanget ja lumiset metsät huutaen hiihtäjiä luokseen. Kulttuurishokin lisäksi kroppa koki reiluhkon lämpötilashokin etelän helteistä reilun parinkympin pakkasiin. Voi että, kuinka sitä olikaan ikävä jäisiä varpaita, kohmeisia sormia ja valuvaa nenää!

Tänään aamu valkeni kovin kirkkaana ja aurinko rupesi tekemään matkaansa kohti kirkkaan taivaan lakea. Aivan zeniittiin saakka tuo tähti ei ennättänyt kun se alkoi jo matkata takaisin horisonttin alapuolelle. Nuo muutamat upean talviset tunnit tunturissa saivat sydämen sulamaan näille maisemille jo ties monettako kertaa, vaikka nenänpää tuossa paisteessa jäi edelleen kovin kylmäksi. Nyt on mieli täynnä valoa ja valmiina kaamokseen.

Syyskuun siestaa

Kuukausi takaperin kävin päivämutkan Rovaniemellä leikkuupöydällä laitattamassa melonnassa pariin otteeseen sijoiltaan menneen olkapään kuntoon. Niin, tai laitattamassa olkapään kuntouksen alulle. Operaatio tiesi pitkää taukoa niveltä rasittavista, joskin mieluisista vouhkaamisista, kuten melonnasta ja perhokalastuksesta. Ensi kesänä sitten. Ylimääräinen tempominen saisi nyt jäädä pois ja tilalle tulisi levon aika. Käsi kantositeeseen ja leffa pyörimään, siinä resepti seuraavalle kolmelle viikolle näin alkuun. 

Toki touhuamisen pysäyttävä tapaturma saa huulta hieman mutrulle, mutta se on ennen kaikkea paikka pysähtyä ja aika ajatella. Iloita ja kiittää kaikesta siitä, mitä ympärillä on. Iloita ja kiittää kaikesta siitä, mikä on meille annettu ja meitä varten luotu. Iloita ja kiittää siitä, mikä on pysyvää.


Leuka irti rinnasta ja katsetta hieman avarammalle! Siellä se aurinko paistaa. :)

Synttärisankarit törmällä. Vuosia paukku 1 ja 29.

Syksyn siestaa on saanut viettää rakkaiden ystävien ja läheisten kanssa luonnon upeassa väriloistossa; päivisin ruskan helottaessa auringon paisteessa pitkin tunturin laitoja ja jokivarsia, öisin tähtikirkkaalla taivaalla tanssivien revontulten lämmittäessä sydäntä ja mieltä. 

Taivaan tulet ja maailman valot

Pallasjärven alkuiltaa

Valokuvaajien hoppuhetki

Parin viikon päästä Lapin syksy jää taakse ja tutut tunturit vaihtuvat hieman korkeampiin ja terävämpiin mäkiin nimittäin vuoristoon nimeltä Himalaja. Suunta on Nepaliin, jossa on vastassa varmasti hienoja seikkailuja niin luonnossa kuin paikallisten ihmisten parissakin. Aikaisemmista suunnitelmista poiketen kajakki jää nyt kotiin talviteloille odottelemaan seuraavaa kevättä, mutta vaelluskengät on jo rasvattu ja mielikin odottaa aklimatisoitumista. 

Mutta ensin nautitaan tästä kotomaan kauneudesta!

Uutta sesonkia

Kesä - jos sitä tänä vuonna voi kyseisellä termillä kuvata - hujahti hetkessä melontojen, kalastusten ja muiden seikkailujen tohinassa, vaikka oikeasti se taitaa säiden puolesta vasta alkaa nyt, samalla kun ajatukset kaartuu hiljalleen kohti syksyn kuulaita pakkasaamuja ja pimeneviä iltoja. Alkukesä toukokuun lopulta kesäkuun puoliväliin vierähtää usein vauhdilla tulvivien jokien koskissa puljaten ja aaltojen tarjoamista surffeista nauttien. Paras koskimelontasesonki Muonion alueella voi vuodesta riippuen kestää muutamasta päivästä muutamiin viikkoihin, mikä tarkoittaa että sillon mennään usein 100 lasissa aallolta toiselle.

Keskikesän jälkeen kajakkivouhkaus alkaa rauhoittua ja koskimelan sijaan kädestä voi löytyä perhovapa tai kanoottimela. Mielekäs kalastuskausi sijoittuukin ajalle tulvien jälkeen, jolloin jokien vedet ovat asettuneet kesäkorkeuksille. Ja sehän sopii, ei mene sesongit päällekkäin!

Kotikontujen koluamisen lisäksi on soma pistäytyä välistä katsomaan ja ihastelemaan naapurimaistamme sitä jylhintä, vuorten ja vuonojen täyttämää Norjaa. Tällä kertaa mukaan ei lähtenyt valtavaa arsenaalia vouhkausvälineitä kajakeista tellusuksiin, vaan reppu ja kamera saivat riittää. Suuntasimme veljeni ja hänen vaimonsa kanssa rentoon viikonlopun viettoon Kilpisjärven lähistölle, Goldajärven rannalle nauttimaan kesän lämmöstä, huikeista tunturimaisemista, rennosta olemisesta ja hyvästä seurasta. 

Our camp is an awesome camp. Kuva: Jenni Kivinen

Tulilla, leirin sydämen äärellä. Kuva: Jenni Kivinen

Kilpisjärveltä pohjoiskalottikierros jatkui vielä Tromssan kylään parin päivän visiitille ystävien luo. Jäämeren läheisyys ei tällä kertaa tarjonnut hyytäviä villapaitakelejä, vaan hellesäätä vuorten huippuja myöten. Tällaisina päivinä norjalaisten ulkoilmaelämä ja topptur-kulttuuri näyttäytyi miltei yhtenäisinä jonoina pitkin tunturinlaitoja. Kerkesimme onneksi alta pois ennen ruuhka-aikaa, kun opiskelijat ja työssäkäyvät lähtivät iltalenkille.

Huipulla ei tuule, mutta meillä oli huipulla tulet. 

Jos koskimelojat kyttäävät jokien vedenkorkeusennusteita uutisten sijaan melontakauden ollessa parhaimmillaan, niin leijahiihtäjät puolestaan vahtaavat tuulimittareita suotuisien puhurien ja hyvien leijailukelien toivossa. Ystäväni Hans hihkaisi riemusta aamukahvia nauttiessamme, kun helteisen ja tyvenen kesäviikon keskellä tuulennopeudet pomppasivat optimilukemiin leijalautailun kannalta. Märkäpuku ja muut rojut autoon ja biitsille mars! Perillä odotti muutama muukin innokas lajin harrastaja valmiina tuulen vietäväksi. 

Into päästä vesille oli kova itse kullakin

Toiselle setille lähdössä

Kyllä se poka tykkäs!

Hop! Takana Lyngenin alpit kurottavat samaan osoitteeseen leijailijan kanssa. 

Norjan ihmeellisistä ja upeista maisemista Golffin keula kääntyi takaisin kohti kotimaata ja tuttuja tuntureita. Tästä alkaisi uudenlainen ja suunnittelematon vaihe minun elämässä. Muonio jäikin tällä kertaa matkan varrelle, sillä suuntana oli nyt Rovaniemi ja kirurgin leikkauspöytä. Puukkoa näytettiin oikealle olkapäälle, joka jo toistamiseen lumpsahti pois sijoiltaan noin kuukausi sitten koskien tyrskyissä. Syksylle hahmottelemani suunnitelmat saivat isot henkselit ylleen ja luvassa olisikin nyt hieman toisenlainen sesonki...

Kotimaan maisemia

Ensimmäisellä "retkellä" ;)

Seikkailua vierailla vesillä

Pohjoisen kaukaiset joet koskineen keskellä erämaata ovat houkutelleet luokseen jo pitkään. Haaveena on parin vuoden ajan ollut lähteä melomaan Suomen tunnetuin ja yksi niistä maamme harvoista creekki pätkistä, Lätäsenon latvahaara Valtijoki. Joki on profiililtaan jyrkähkö muihin kotimaan jokiin verrattuna ja näin ollen tarjoaa hyvää kyytiä ja vauhdikkaita koskia koskimelojalle. Virtaama näin pienessä joessa ei tulvan jälkeen päätä huimaa ja melojan kannalta parasta aikaa visiitille onkin paikallinen alkukesä, jolloin vesi on korkealla sulamisvesien ryöpytessä alas jokiuomaa. Valtijoki saa alkunsa Haltin itäpuolelta Somasjärvestä, aivan Norjan rajan tuntumasta ja virtaa etelää kohden puuttomalla tunturiylängöllä. Alkukesä Käsivarren pohjoisosissa ajoittuu hieman eri viikoille kuin Etelä-Suomessa; Somasjärvi oli vielä jäässä kesäkuun lopussa meidän yrittäessä Jussin kanssa lähteä retkelle ensimmäistä kertaa. Nyt heinäkuun toisella viikolla ajankohta oli melko optimaalinen tämän tyyppiselle seikkailulle. Tuntureilla oli vielä runsaasti lunta, joessa virtasi riittävästi vettä ja pilkkihaalareillekaan ei ollut enää tarvetta.

Tästä se lähtee. Edessä 2 maata, 2 jokea, reilu 120km ja miljoona mäkärää.

Ylös tunturiin

Veden äärelle. Guolasjärvi - Somasjärvi

Seikkailu sai alkunsa Norjan puolelta läheltä Haltia Guolasjärven rannalta, jonne ajelimme Jussin kanssa Kaivuonon perältä pientä tunturiin kiemurrellen kipuavaa hiekkatietä pitkin. Perillä meitä odotti lohdullinen näky; lumijuovia pitkin tunturinlaitoja, joista yksi sattui olemaan meidän lähestymisreittimme. Koleahkossa lumen viilentämässä tuulessa pakkasimme kajakkeihimme normaalia enemmän typistetyt retkivarusteet. Tälle retkelle ei lähtenyt mukaan puolentoista kilon valurautapannu eikä uudet potut silleineen. Nyt mentiin hieman kevyemmin selkäparan säästämiseksi tulevilla kajakin kanto-osuuksilla.

Lähellä vedenjakajaa, taustalla puoliksi jäässä oleva Guolasjärvi.

Ensimmäinen osuus oli Valtijoen lähestyminen kajakkeja perässä raahaten, kantaen ja pieniä järviä pitkin meloen. Matkaksi Guolasjärveltä Somasjärvelle tuli noin 15km, josta onneksemme suurin osa lunta pitkin kajakkia perässä vetäen. Lähdimme liikkeelle kellon nakuttaessa jo miltei kymmentä illalla usvan hiljalleen laskeutussa yhä alemmas ja alemmas tunturin rinteitä. Nousimme vedenjakajan yli, jonka toisella puolella laskimme kajakeilla kohti tulevia kuohuja mukavasti viettävää lumista rinnettä pitkin. Vielä muutama sata metriä raahausta kuivalla maalla, laavu pystyyn, ruokaa naamariin ja unta palloon!

Paremmalla puolen. Loppumatka on alamäkeä!

Toisen päivän aamuun jäi vielä puolisen peninkulmaa matkaa maitse ennen vesille pääsyä. Muutamat pahimmat kivikot kannoimme kajakkeja joko olalla tai liinoista viritettyjen viileikkeiden avulla selässä. Lastattu kajakki harteilla ja hien virratessa auringon paahteessa osasi kyllä kiittää aikaisemmista lumipatjoista, joilla kuorma tuli melkein kuin itsestään perässä. Parin tunnin ahertamisen jälkeen saavuimme kirkasvetisen latvajärven rantaan, josta ensimmäinen melontaosuus alkoi. Mieli oli hyvä ja odottavainen siitä, mitä pian alkava jokipätkä toisi tullessaan. Aatokset koskivat lähinnä Valtijoen vedenkorkeutta ja sen myötä tulevien koskien luonnetta: olisiko vastassa loputonta kosteaa kivipeltoa vaiko vauhdikkaasti virtaavia ja viettäviä rännejä...

Vettä näkyvissä!

Vihdoin kajakissa. Alla Somasjärvi, takana Ritničohkka

Kohi etelää Valtijoen vietävänä

Järvi kapeni harjujen väliin ja alla alkoi tuntua pieni virta. Edessä alkavan joen pinta katosi heti ensimmäisten kuohujen jälkeen horisontin taakse. Tästä se alamäki alkaa! Valtijoki alkaa mukavan vauhdikkaalla koskella, luiskalla, jolla virtasi onneksemme riittävästi vettä sen laskemiseen. Tämä tiesi hyvää tulevien kilometrien kannalta. Huipputulva oli jo ohitse, mutta vesi oli silti vielä korkealla, varsinkin kalamiehen silmin katsottuna. Valtijoki tarjosi hyvää kyytiä, muutaman kipakan kosken ja kaksi kantopätkää, koskea jotka jätimme laskematta tällä kertaa. Kaukana erämaassa avun ollessa kymmenien kilometrien päässä tulee riskejä analysoitua hieman tiukemmalla linjalla.

Valtijoen leppoista virtaa

Maisemia Maailmanhuipulta

Iltamelontaa Poroenolla

Illan suussa saavuimme Porojärvelle, josta matkamme jatkuisi tänään vielä Tenomuotkaan saakka jo selvästi Valtijokea suurempaa Poroenoa pitkin. Tämä osuus tarjosi niin isovetisiä viettäviä koskia kuin leveitä rauhakseen lipuvia suvantoja. Maisemista ei voinut valittaa varsinkaan keskiyön auringon lämmittäessä kulkijan mieltä upealla loistollaan. Puolenyön aikaan alkoi joen oikealla törmällä puiden lomasta pilkistää Tenomuotkan autiotupa, jonka laverille oli rohki mukava kellahtaa pitkän päivän päätteeksi keräämään voimia tulevaa tutkimusretkeä varten. Ruoka ja uni kyllä maittoi taas pitkän rupeaman jälkeen.

Poroenon vietävänä tunturiylängöllä

Keskiyön kulmilla

Fállejohka, se hento sininen viiva kartalla.

Aamulla auringonvalo tulvi kämpän ikkunoista sisään ilmoittaen edelleen jatkuvasta paisteesta ja lämmöstä. Tällainen herätys retkellä saa suupielet usein kääntymään paljon parempaan asentoon kuin kattoa rummuttava vesisade. Aamiaisen jälkeen pakkasimme kajakit ja meloimme joen yli toiselle rannalle, josta seikkailu sai uuden suunnan: Tornioon virtaavat vedet vaihtuivat nyt Jäämereen laskeviin virtoihin. Ennen uudelle valuma-alueelle astumista desinfioimme kajakkimme ja kaikki melontavarusteemme Itämeren vesistöissä asustavaa lohiloista vastaan. Nyt puhtain kajakein talsimme pari sataa metriä Norjan rajan taakse Deatnomuotkkijärvelle, josta alkaisi matka tuntemattomaan, first descent yhdelle Reisajoen latvahaaroista nimeltä Fállejohka.

Pienistä puroista syntyy suuri joki -asennetta tarvittiin paikka paikoin.

Ensimmäisen järven ylitettyämme kohtasimme tulevan haasteen ensimmäistä kertaa: joen, jossa virtasi muutama kahvikupillinen vettä. Tässä kohtaa tuntui, kuin olisi aloittanut kaiken alusta. Kajakin kiskomista, kantamista ja kolistelua kohti melottavia vesiä. Taakse jäänyt vuolas Poroeno toki houkutteli ilmasella kyydillään, mutta uusi joen alku kauniissa kanjonissa sai paljon suuremman innon syttymään. Seuraavan 10km matkalla meloimme muutamien lompareiden yli, kiskoimme kajakkeja pitkin rantoja, ahtauduimme vesille kapeaan jokiuomaan, jonka rannalta toiselle ulottuvat pajut olivat peittäneet niin, että hädin tuskin taivasta erotti niiden lomasta. Ja kyllä, siellä riitti kavereita. Oli mäkärä poikineen. Erään järven jälkeen joki sukelsi edessä kohoavan, kanjonin tukkivan kiviröykkiön syvyyksiin. Tässä kohtaa ei voinut enää kuin nauraa...

Tuliaisia pusikosta

Ylläreitä tulossa

Vauhdin tuntua Njállajohkalla

Parin pienen sivujoen yhdyttyä uomaan, sai paattimme hiukan enemmän vettä alleen ja matkanteko alkoi käydä joutuisammin nyt Njállajohka nimisellä vesireitillä. Alati lisääntyvä virtaama, koskien vauhti, ympärillä kohoavat jylhät kallioseinämät alkoivat palkita uurastuksesta. Taitoimme matkaa hieman Reisajoen yhtymäkohdan ohitse ja löimme leirin pystyyn pienelle ajopuun rikastamalle rauhakseen virtaavien koskien ymäpröimälle saarelle. Njállajohka, done!

Njállajohkan kuohuja

Levon aika ja leirin paikka

Raisinvankassa, kyllä kelpaa!

Viimeisenä päivänä saimme niin ikään nauttia auringon paisteesta täydeltä taivaalta joen kuljettaessa kulkijoita kohti määränpäätä. Loppureissun hienojen koskiosuuksien sekaan mahtui myös kaksi vesiputousta, jotka ohitimme maitse. Jälkimmäisen putouksen, Imofossenin jälkeen laskeuduimme kajakkeinemme alas kymmenien metrien syvyiseen jylhään kanjoniin, jonka pohjalla joki tarjosi vielä muutamat vauhdikkaat alamäet ennen maiseman avautumista Reisadalenin alaosiin.

Boooofff!

Reisan ylempi putous

The Art of Portaging

Imofossenin jälkeen joki rauhoittui hurjemmilta koskilta ja viimeiset kunnon vauhdit saimme Nedrefossin heitoissa. Loppumatkan nähtävyyksiin kuului tunturista laaksoon syöksyvät Mollisfossenin yhteensä 269m korkeat vesiputoukset. Rannalla perhoaan paiskovien lohestajien lisääntyessä ja asutuksen lähestyessä livuimme tuttuun joenmutkaan, jossa pieni punainen auto odotti retkeläisiä saapuvaksi. Perillä ollaan! Fiilikset oli huipussaan, vaikka veto oli miehistä melko loppu neljän pitkän ja rankan päivän jälkeen.

Reissu ei todellakaan ollut sieltä keveimmästä päästä reitin eikä päivämatkojen osalta, mutta palkitseva se todella oli. Kartalta ja ilmakuvista bongatulle puropahaselle lähdettäessä pitää takin sisälle pakatakin hieman seikkailuhenkeä ja tarmoa puskea pajukon jos toisenkin läpi. Jännitys pysyy yllä, kun ei täysin tiedä mitä seuraavan mutkan jälkeen tulee vastaan. Siellä mukavuusalueen laitamilla ja ulkopuolella ne kokemukset syntyy. Tämä oli juuri sellainen seikkailu, kiitos siitä!

Raisinvankka sano Kveeni

Mollisfossen

Kotimatkalla

Hyvä Reisa!