Arktista arkea: Seikkailua vierailla vesillä

Pohjoisen kaukaiset joet koskineen keskellä erämaata ovat houkutelleet luokseen jo pitkään. Haaveena on parin vuoden ajan ollut lähteä melomaan Suomen tunnetuin ja yksi niistä maamme harvoista creekki pätkistä, Lätäsenon latvahaara Valtijoki. Joki on profiililtaan jyrkähkö muihin kotimaan jokiin verrattuna ja näin ollen tarjoaa hyvää kyytiä ja vauhdikkaita koskia koskimelojalle. Virtaama näin pienessä joessa ei tulvan jälkeen päätä huimaa ja melojan kannalta parasta aikaa visiitille onkin paikallinen alkukesä, jolloin vesi on korkealla sulamisvesien ryöpytessä alas jokiuomaa. Valtijoki saa alkunsa Haltin itäpuolelta Somasjärvestä, aivan Norjan rajan tuntumasta ja virtaa etelää kohden puuttomalla tunturiylängöllä. Alkukesä Käsivarren pohjoisosissa ajoittuu hieman eri viikoille kuin Etelä-Suomessa; Somasjärvi oli vielä jäässä kesäkuun lopussa meidän yrittäessä Jussin kanssa lähteä retkelle ensimmäistä kertaa. Nyt heinäkuun toisella viikolla ajankohta oli melko optimaalinen tämän tyyppiselle seikkailulle. Tuntureilla oli vielä runsaasti lunta, joessa virtasi riittävästi vettä ja pilkkihaalareillekaan ei ollut enää tarvetta.

Tästä se lähtee. Edessä 2 maata, 2 jokea, reilu 120km ja miljoona mäkärää.

Ylös tunturiin

Veden äärelle. Guolasjärvi - Somasjärvi

Seikkailu sai alkunsa Norjan puolelta läheltä Haltia Guolasjärven rannalta, jonne ajelimme Jussin kanssa Kaivuonon perältä pientä tunturiin kiemurrellen kipuavaa hiekkatietä pitkin. Perillä meitä odotti lohdullinen näky; lumijuovia pitkin tunturinlaitoja, joista yksi sattui olemaan meidän lähestymisreittimme. Koleahkossa lumen viilentämässä tuulessa pakkasimme kajakkeihimme normaalia enemmän typistetyt retkivarusteet. Tälle retkelle ei lähtenyt mukaan puolentoista kilon valurautapannu eikä uudet potut silleineen. Nyt mentiin hieman kevyemmin selkäparan säästämiseksi tulevilla kajakin kanto-osuuksilla.

Lähellä vedenjakajaa, taustalla puoliksi jäässä oleva Guolasjärvi.

Ensimmäinen osuus oli Valtijoen lähestyminen kajakkeja perässä raahaten, kantaen ja pieniä järviä pitkin meloen. Matkaksi Guolasjärveltä Somasjärvelle tuli noin 15km, josta onneksemme suurin osa lunta pitkin kajakkia perässä vetäen. Lähdimme liikkeelle kellon nakuttaessa jo miltei kymmentä illalla usvan hiljalleen laskeutussa yhä alemmas ja alemmas tunturin rinteitä. Nousimme vedenjakajan yli, jonka toisella puolella laskimme kajakeilla kohti tulevia kuohuja mukavasti viettävää lumista rinnettä pitkin. Vielä muutama sata metriä raahausta kuivalla maalla, laavu pystyyn, ruokaa naamariin ja unta palloon!

Paremmalla puolen. Loppumatka on alamäkeä!

Toisen päivän aamuun jäi vielä puolisen peninkulmaa matkaa maitse ennen vesille pääsyä. Muutamat pahimmat kivikot kannoimme kajakkeja joko olalla tai liinoista viritettyjen viileikkeiden avulla selässä. Lastattu kajakki harteilla ja hien virratessa auringon paahteessa osasi kyllä kiittää aikaisemmista lumipatjoista, joilla kuorma tuli melkein kuin itsestään perässä. Parin tunnin ahertamisen jälkeen saavuimme kirkasvetisen latvajärven rantaan, josta ensimmäinen melontaosuus alkoi. Mieli oli hyvä ja odottavainen siitä, mitä pian alkava jokipätkä toisi tullessaan. Aatokset koskivat lähinnä Valtijoen vedenkorkeutta ja sen myötä tulevien koskien luonnetta: olisiko vastassa loputonta kosteaa kivipeltoa vaiko vauhdikkaasti virtaavia ja viettäviä rännejä...

Vettä näkyvissä!

Vihdoin kajakissa. Alla Somasjärvi, takana Ritničohkka

Kohi etelää Valtijoen vietävänä

Järvi kapeni harjujen väliin ja alla alkoi tuntua pieni virta. Edessä alkavan joen pinta katosi heti ensimmäisten kuohujen jälkeen horisontin taakse. Tästä se alamäki alkaa! Valtijoki alkaa mukavan vauhdikkaalla koskella, luiskalla, jolla virtasi onneksemme riittävästi vettä sen laskemiseen. Tämä tiesi hyvää tulevien kilometrien kannalta. Huipputulva oli jo ohitse, mutta vesi oli silti vielä korkealla, varsinkin kalamiehen silmin katsottuna. Valtijoki tarjosi hyvää kyytiä, muutaman kipakan kosken ja kaksi kantopätkää, koskea jotka jätimme laskematta tällä kertaa. Kaukana erämaassa avun ollessa kymmenien kilometrien päässä tulee riskejä analysoitua hieman tiukemmalla linjalla.

Valtijoen leppoista virtaa

Maisemia Maailmanhuipulta

Iltamelontaa Poroenolla

Illan suussa saavuimme Porojärvelle, josta matkamme jatkuisi tänään vielä Tenomuotkaan saakka jo selvästi Valtijokea suurempaa Poroenoa pitkin. Tämä osuus tarjosi niin isovetisiä viettäviä koskia kuin leveitä rauhakseen lipuvia suvantoja. Maisemista ei voinut valittaa varsinkaan keskiyön auringon lämmittäessä kulkijan mieltä upealla loistollaan. Puolenyön aikaan alkoi joen oikealla törmällä puiden lomasta pilkistää Tenomuotkan autiotupa, jonka laverille oli rohki mukava kellahtaa pitkän päivän päätteeksi keräämään voimia tulevaa tutkimusretkeä varten. Ruoka ja uni kyllä maittoi taas pitkän rupeaman jälkeen.

Poroenon vietävänä tunturiylängöllä

Keskiyön kulmilla

Fállejohka, se hento sininen viiva kartalla.

Aamulla auringonvalo tulvi kämpän ikkunoista sisään ilmoittaen edelleen jatkuvasta paisteesta ja lämmöstä. Tällainen herätys retkellä saa suupielet usein kääntymään paljon parempaan asentoon kuin kattoa rummuttava vesisade. Aamiaisen jälkeen pakkasimme kajakit ja meloimme joen yli toiselle rannalle, josta seikkailu sai uuden suunnan: Tornioon virtaavat vedet vaihtuivat nyt Jäämereen laskeviin virtoihin. Ennen uudelle valuma-alueelle astumista desinfioimme kajakkimme ja kaikki melontavarusteemme Itämeren vesistöissä asustavaa lohiloista vastaan. Nyt puhtain kajakein talsimme pari sataa metriä Norjan rajan taakse Deatnomuotkkijärvelle, josta alkaisi matka tuntemattomaan, first descent yhdelle Reisajoen latvahaaroista nimeltä Fállejohka.

Pienistä puroista syntyy suuri joki -asennetta tarvittiin paikka paikoin.

Ensimmäisen järven ylitettyämme kohtasimme tulevan haasteen ensimmäistä kertaa: joen, jossa virtasi muutama kahvikupillinen vettä. Tässä kohtaa tuntui, kuin olisi aloittanut kaiken alusta. Kajakin kiskomista, kantamista ja kolistelua kohti melottavia vesiä. Taakse jäänyt vuolas Poroeno toki houkutteli ilmasella kyydillään, mutta uusi joen alku kauniissa kanjonissa sai paljon suuremman innon syttymään. Seuraavan 10km matkalla meloimme muutamien lompareiden yli, kiskoimme kajakkeja pitkin rantoja, ahtauduimme vesille kapeaan jokiuomaan, jonka rannalta toiselle ulottuvat pajut olivat peittäneet niin, että hädin tuskin taivasta erotti niiden lomasta. Ja kyllä, siellä riitti kavereita. Oli mäkärä poikineen. Erään järven jälkeen joki sukelsi edessä kohoavan, kanjonin tukkivan kiviröykkiön syvyyksiin. Tässä kohtaa ei voinut enää kuin nauraa...

Tuliaisia pusikosta

Ylläreitä tulossa

Vauhdin tuntua Njállajohkalla

Parin pienen sivujoen yhdyttyä uomaan, sai paattimme hiukan enemmän vettä alleen ja matkanteko alkoi käydä joutuisammin nyt Njállajohka nimisellä vesireitillä. Alati lisääntyvä virtaama, koskien vauhti, ympärillä kohoavat jylhät kallioseinämät alkoivat palkita uurastuksesta. Taitoimme matkaa hieman Reisajoen yhtymäkohdan ohitse ja löimme leirin pystyyn pienelle ajopuun rikastamalle rauhakseen virtaavien koskien ymäpröimälle saarelle. Njállajohka, done!

Njállajohkan kuohuja

Levon aika ja leirin paikka

Raisinvankassa, kyllä kelpaa!

Viimeisenä päivänä saimme niin ikään nauttia auringon paisteesta täydeltä taivaalta joen kuljettaessa kulkijoita kohti määränpäätä. Loppureissun hienojen koskiosuuksien sekaan mahtui myös kaksi vesiputousta, jotka ohitimme maitse. Jälkimmäisen putouksen, Imofossenin jälkeen laskeuduimme kajakkeinemme alas kymmenien metrien syvyiseen jylhään kanjoniin, jonka pohjalla joki tarjosi vielä muutamat vauhdikkaat alamäet ennen maiseman avautumista Reisadalenin alaosiin.

Boooofff!

Reisan ylempi putous

The Art of Portaging

Imofossenin jälkeen joki rauhoittui hurjemmilta koskilta ja viimeiset kunnon vauhdit saimme Nedrefossin heitoissa. Loppumatkan nähtävyyksiin kuului tunturista laaksoon syöksyvät Mollisfossenin yhteensä 269m korkeat vesiputoukset. Rannalla perhoaan paiskovien lohestajien lisääntyessä ja asutuksen lähestyessä livuimme tuttuun joenmutkaan, jossa pieni punainen auto odotti retkeläisiä saapuvaksi. Perillä ollaan! Fiilikset oli huipussaan, vaikka veto oli miehistä melko loppu neljän pitkän ja rankan päivän jälkeen.

Reissu ei todellakaan ollut sieltä keveimmästä päästä reitin eikä päivämatkojen osalta, mutta palkitseva se todella oli. Kartalta ja ilmakuvista bongatulle puropahaselle lähdettäessä pitää takin sisälle pakatakin hieman seikkailuhenkeä ja tarmoa puskea pajukon jos toisenkin läpi. Jännitys pysyy yllä, kun ei täysin tiedä mitä seuraavan mutkan jälkeen tulee vastaan. Siellä mukavuusalueen laitamilla ja ulkopuolella ne kokemukset syntyy. Tämä oli juuri sellainen seikkailu, kiitos siitä!