Namaste, sanois nepalilainen. Keskellä kylmää pohjolan sydäntalvea on hyvä lämmitellä muistelemalla Nepalin porottavaa aurinkoa, jylhiä maisemia ja uskomattoman kauniita ihmisiä. Ja siihen samaan vielä kupponen kuumaa nepalilaista maitoteetä - toimii! Tässä muutamia kuvia ja stooreja syksyn reissulta Himalajan juurelle ja miksei vähä ylemmäksiki. Kaikki ei tosiaan menny ihan niinku aluksi suunnittelin, mutta todellaki juuri niinku piti!
Koko Nepalin reissu ja sen suunnittelu sai alkunsa noin vuosi sitte, jolloin sain kutsun melovaksi valokuvaajaksi paikalliseen koskenlaskufirmaan. Jostain syystä en kuitenkaan täysin syttynyt tästä pestistä, en vaikka kyseessä oli kaksi lähellä sydäntä olevaa harrastusta. Normaalisti minua ulos vetävä luonnon ja luomakunnan ihastelu ei saanut minua hyppimään riemusta tämän reissun edessä, vaikka tiedossa olisi varmasti huikeita kokemuksia vuorten ja vuolaiden jokien ympäröimänä. Päätin kuitenkin ottaa tarjouksen vastaan...
Alunperin matkalaukkuna ja -kumppanina vuorien ja kuohuvien koskien maahan piti toimia kajakki, mutta syksyn tapaturman ja olkapään operoinnin takia saivat melontarojut luvan pysyä kotona. Sen sijaan selkään nostettiin rinkka pullollaan seikkailumieltä ja kutkuttavaa jännitystä tulevasta ajasta kaukomailla.
Matkasuunnitelma 6 viikon ajalle koostui kahdesta osasta päiväkirjan sivuilla:
- vaelluksesta Himalajan sykähdyttäviin maisemiin
- yhdestä isosta kysymysmerkistä ja puhelinnumerosta
Klassisesta Hetta-Pallas -patikasta meidän Nepalin trekkausreissu poikkesi monellakin tapaa. Retkelle varatun 3 viikon aikana olisi tarkoitus käpsötellä subtrooppisesta bambuviidakosta ylävuoriston ohueen ilmanalaan ja takaisin. Vaatteita sai siis pakata shortseista untuvatakkeihin. Teltat ja ruoat jätettiin matkasta toivoen, että polun varresta löytyisi kunakin päivänä helpotusta nälkään ja väsymykseen. Meidän kolmen suomalaisen lisäksi mukaan lähti nepalilainen opas ja kantaja.
Polku kiemurteli pitkin jylhää laaksoa. Majatalolta toiselle. Päivä päivältä yhä ylemmäs. Me suomalaiset hehkutimme upeita vuoria ympärillämme, mutta nepalilaiset toppuuttelivat ja sanoivat niiden tuskin olevan edes mäkiä - "Ei niillä ole edes nimeä."
Lopulta maisemaan kurkisti ujosti lumen verhoama huippu. "That's a mountain", oppaamme totesi. Tästä eteenpäin oli edettävä hitaasti, jotta kehomme kerkeäisivät tottua alati vähenevään happeen. Pieni kylä tarjosi oivan paikan rentoutumiseen ja välipäivän viettämiseen. Jouduimme tekemisiin myös virkavallan kanssa, sillä paikallinen poliisi otti osaa meidän lentopallopeleihin.
Seuraavat päivät tietäisivät kipuamista yhä ylemmäs vuoristoon, jolloin kroppamme pantaisiin todella koetukselle. Vuoret kohosivat ympärillämme ylväinä kohti taivasta. Vähitellen juttuvirta hiljeni ja tilalle tuli toistuva kysymys: "Mikä olo?" Vuoristotauti alkoi hiipiä orastavana päänsärkynä yhden kehoon. Toisella hengittäminen tuntui raskaalta ja kolmas poti silmätulehdusta. Matka jatkui 5000m korkeuteen, jossa vuoristotauti alkoi näyttäytyä oksenteluna ja piinaavana päänsärkynä. Muidenkaan oireet eivät olleet hellittäneet. Pilvet kerääntyivät yllemme. Päätös oli helppo. Lähdetään alas!
Toisen huono olo ja vointi tuntuu itselle henkisesti raskaalta. Tässä tapauksessa laskeutuminen alemmas helpotti kaikkien oloa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Alamäkeen kevein askelin taivalta taittaen saimme jälleen hymyssä suin nauttia luomakunnan kauneudesta ja toistemme seurasta. Vaellus näille kinkamille oli unohtumaton kokemus. Ei ainoastaan luonnon, elollisen ja elottoman, vaan ennen kaikkea yhdessä ystävien kanssa koettujen ja jaettujen hetkien vuoksi. Kiitos huikeasta trekistä ja yhteydestä Henkku ja Katja sekä meidän nepaliduo.
Entä se kysymysmerkki? Noin vuosi sitte mie koin ensi kertaa suunnitellessa tätä reissua, että tälle matkalle on joku todellinen tarkotus - syy sille, että mie lähen Nepaliin. Se tarkoitus olisi jokin muu kuin maisemien ihastelu ja reissaaminen. Jokin muu kuin omien kokemusten kartuttaminen. Jokin millä olisi todellista merkitystä. Mie laitoin asian puolesta käsiä ristiin ja kysyin Yläkerrasta apua pulmaan. Mutkien ja muutosten, omien suunnitelmien peruuntumisien ja itsekseen tuskailujen jälkeen mie sain vastauksen ihmeellisellä tavalla: se vastaus oli nepalilainen puhelinnumero.
Tämä numero kuulu minun ikäselle nepalilaiselle miehelle nimeltä Suman, jolle suomalainen ystäväni oli kertonut minusta ja matkastani Nepaliin. Ennen lähtöä Suomesta sain viestin Sumanilta. "Hei Karri, Kuulin sinusta ja olen iloinen, että tulet Nepaliin. Voit ottaa osaa työhömme ja auttaa kuinka vain pystyt. Tavataan kun olet täällä. Turvallista matkaa. -Suman"
Tapasimme Katmandussa ja tutustuimme toisiimme. Hän oli kuitenkin juuri lähdössä kuukaudeksi Etelä-Koreaan omiin häihinsä, mutta sanoi setänsä Balkrishnan ottavan minut ilolla vastaan luoksensa pieneen vuoristokylään lähellä Tiibetin rajaa. Hän oli pastori paikallisessa kristityssä seurakunnassa, perustanut sinne koulun ja viime keväänä tapahtuneen maanjäristyksen jälkeen orpokodin.
Asiat loksahteli kohdalleen kuin itsestään. Siunattuina ja johdatettuina. Balkrishnan luona vietetty aika opetti mulle valtavasti niin itsestäni kuin muista, kutsussa elämisestä, jakamisesta, antamisesta, rakastamisesta - elämästä. Se oli se syy tälle reissulle. Jakaa heidän kanssaan huoli ja näky näistä lapsista ja heidän tulevaisuudestaan. Saanen esitellä miehen isolla sydämellä, Balkrishna Shrestha:
Jos koet, että haluat olla mukana jeesaamassa tässä työssä tavalla tai toisella, vaikkapa pienellä lahjoituksella (Karri Kivinen; FI13 1230 3500 0198 01, viesti: Nepal), tai jos video muuten herätti ajatuksia niin viskaappa mulle viestiä: karri.kivinen (ät) gmail.com
Hyvää ja rauhaisaa Joulua kaikille! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti