Kesälomailua lumilla

Työhommat loppu ja vapaus koitti. Kesälomasuunnitelmat olivat hautuneet mielessä jo pitkään ja suunta oli selvä - tunturiin! Vapun tienoo voi Helsingin asukille tuntua jo kesän alulta, mutta täällä aletaan silloin lyömään vasta pohjavoiteita suksiin. Jos hiihtokilometrit on jääny vähäisiksi helmikuun paukkupakkasilla voi asian vielä helposti korjata toukokuisessa auringonpaisteessa. Suomi todella on pitkä maa Kilpisjärveltä pääkaupunkiseudulle - pilkiltä piitsille.

Kartat oli levitettty ja reitti piirretty ympäri Pohjois-Ruotsin tuntureiden Norjan huippujen ja kotoisan Kilpisjärven kautta. Ahkioihin pakattiin reilun viikon rojut ja roppakaupalla reissumieltä. Pohjoisen tuulet toivat huhuja tuntureilta, että siellä odottaisi upeat teräshanget ja aurinkokelit huutaen hiihtäjiä tykönsä. Monot jalkaan ja menoksi!

Leirifiilis melko jees! Essi otti paikkansa haltuun.

Naapurin siipiveikko

Kilpisjärveltä käänsimme suksien kärjet kohti horisontissa ylväästi taivaaseen kurottelevaa Parasta, Norjan mailla sijaitsevaa jyrkkäpiirteistä vuorta. Parin päivän aurinkokelissä hangilla hiihtelyn jälkeen pystytimme laavun majaksemme lähelle Parasta mielessä ajatus hipsaista vuoren huipulle seuraavana päivänä kurkkaamaan maisemia sään sen salliessa.

Paras ei ole huono paikka

Kohti jylhää Isdalenia - Mitäköhän Mikko laulais?

Leiri (lujaa) juoksevalla vedellä

Ja sääthän salli... Ne itse asiassa pikemminkin helli kulkijoita. Mäen päältä oli upeaa katsella Ruotsin loputonta talvista tunturimaisemaa ja Norjan mereltäpäin laaksoihin lähestyvää kesää. Paraksen huiputuksen jälkeen nautittiin valmiiseen leiriin saapumisesta ja levosta, kiirunoiden narinasta ja hyvistä unista.

Säätiedotuksista ei ollut tässä vaiheessa enää mitään muistikuvaa, eikä niihin kyllä olisi käynyt enää luottaminenkaan - useamman päivän takaa kun olivat. Keli jatkoi samalla linjalla kuin edellisinäkin päivinä, hanki kantoi, oli lähes tyyni ja rohki lämmin. Hyvä oli hiihtäjän hiihdellä. Nyt suuntana oli Isdalen, jylhä laakso Pältsan massiivin takana. Lounasaikaan alkoi horisontista puskea hieman erilaista ja hämmentävää keliä, josta Mikko Alatalo olisi varmasti värssyn veisannut: satoi isoja hahtuvaisia lumihiutaleita keskellä auringonpaistetta.

Alamäkeä Isdalenissa

Kesä-Esa ja Essi-sesse

Onko tämä Giza talvella?

Ei ollu pussikeittoja mukana...

Leiripuuhaa Pältsalla

Viidentenä päivänä näimme retken ensimmäiset hiihtäjät Isdalenin maisemissa - kaukana horisontissa pieninä pisteinä tosin. Hämmentävää tällainen ihmistyhjiö tällaisissa maisemissa, puitteissa ja kelissä. Samaan aikaan, vappuviikolla saa hiihtää miltei jonossa, jos on suunta Kilpisjärveltä kohti Haltia. Täältä - aivan kuin Suomenkin puolelta - löytyy tarvittaessa kämppiä ja erämaatupia 10-20 kilometrin välein, moottorikelkkauria niitä haluaville ja pykälää jylhemmät maisemat koto-Suomen tuntureihin verrattuna. Silti täällä ei ole ketään, lähes ketään. Vaan kylläpä rauhasta, hiljaisesta ja kulkijattamosta erämaasta oli hyvä nauttia. En valita!

Pältsan juurelta polkaisimme vielä yli tunturiylängön takaisin kotimaahan ja puiden pariin.

Helppo hymyillä!

Täälltä lähettiin ja tänne palattiin

Kiitos ja kumarrus!

Lomille lomps!

Raukea ja pysähtynyt aamuhetki

Viikko sitten rekien jalaksille marssi viimeinen asiakasporukka, vanhoja tuttuja ja kokeneita konkareita kaikki. Rekiin ladattiin kampetta, ruokaa ja varusteita retkeä varten verkkaiseen tahtiin ilman stressin hiventäkään. Oman valjakon lisäksi matkaan lähti neljä muuta karvakuonopoppoota ja ohjastajaa kohti Käsivartta ja Kilpisjärveä täynnä intoa ja seikkailumieltä. Let the journey begin!

Huhtikuinen helmikuufiilis

Kilometrejä kipitettäväksi Rauhalasta Kilpparille kertyy reilu 300 seitsemän päivän aikana. Matka taittuu tunturien laitoja ja jänkkiä halkoen kämpältä toiselle enimmäkseen kelkkareittejä seuraten. Pohjoisen lähestyessä huomaa luonnon hiljalleen muuttuvan aste astetta arktisemmaksi. Lähtiessä maiseman täytti tuuheat havumetsät taivasta hipovine kuusineen. Hettaan saavuttessa alkaa metsät olla pitkälti yhä lyhenevien mäntyjen ja koivujen sävyttämät ja Käsivartta edetessä pian alkaakin peli "Kuka bongaa viimeisen männyn".

Edellispäivien suojakelit, yöpakkaset ja hangen päälle vasta satanut kevyt ja tuore lumi ei voinut merkitä mitään muuta kuin upeita ulkoilupäiviä kera koirien, ja sitähän se oli!

Merry-go-round

Ei makiaa mahan täydeltä. Paisteen päälle saatiin tunturissa nauttia vaakasuoraan tulevasta lumen ja rännän sekaisesta naamaa piiskaavasta suihkusta. Parikymmentä senttiä märkää lunta, märät kamppeet ja pari yötä telttaillen harmaudessa tunturikoivujen suojissa kuulostaa houkuttelevalta, eikö? No todellakin! Joskus täytyy hieman kärvistelläkin, jos mielii kokea ulkoilmaelämän kaikki sävyt ja ulottuvuudet. Kukaan meistä ei varmasti tahdo lähtökohtaisesti kärsiä kurjista keleistä ja fiiliksistä, mutta yleensä juuri ne hetket piirtyy reissun jälkeen mieliin voittoina, selviytymisinä ja itsensä ylityksinä. Kokemuksina joiden eteen on tehty töitä.

Max & Cindy 

Suttusäässä

Leirin suojissa

Viimeisenä aamuna pilviverhon lisäksi maisemaa oli elävöittämässä matalalla roikkuva sumu. Toiveet aurinkoisesta päivästä alkoi haihtua kauden viimeisen koirien aamujuoton aikana. Tähän oli nyt tyydyttävä. Teltat kasaan, aamupalat naamariin ja liinat tiukalle. Kilpisjärvi here we come!

Mutta kyllä, odotus palkittiin. Puolimatkan krouvissa alkoi tummien pilvien välistä pilkistää hieman valoa ja kirkasta taivasta. Sitä oli jo miltei unohtanut miltä se näyttää! Loppu taival saatiinkin taittaa upeassa säässä tunturien syleilyssä. Tähän on hyvä lopettaa työt ja aloittaa lomailu.

Hyvää kesää kaikille! :)

The last day at the office

Kevään tuoksua

Talvi alkaa taittua kevään puolelle. Sen huomaa siitä, että yömyöhään pärjää jo ilman otsalamppua. Reilu viikko sitten sai vielä ihailla luonnon lisävaloja yöaikaan, kun revontulet loimutti pohjoista taivasta tulevan kesän kunniaksi. Maisema ei enää hohda yöllä kuun valossa samaan malliin kuin keskitalvella tykkylumisten puiden keskellä, mutta kaunis tämä näytelmä oli siitäkin huolimatta. Pilvisäällä - jota muuten on riittänyt - keväiset lumettomat puut eivät luo kovin hehkeää tunnelmaa metsän siimekseen, mutta auringon paistaessa täydeltä taivaalta, ei sovi lämpöä ja lumettomuutta moittiminen. Valo tuo iloa ja riemua, ja keväällä sitä riittää!

Sinne...

...ja takaisin

Päivänvalon jatkuessa pitkälle iltaan ja ennenkaikkea työpäivän jälkeen vielä tuntitolkulla, on ollut aikaa puuhata yhtä ja toista, lähinnä suksiin liittyvää aktiviteettia tosin. Tänä talvena laskut ja leijailut ovat jääneet vähälle viime kausiin verrattuna, mutta muutaman kerran kauniina kevätpäivinä sivakat ja mies ovat saaneet kyytiä Tunturi-Lapin hohtavilla hangilla.

Kevään edetessä alkaa turistikauden loppu häämöttää muutaman sadan kilometrin päässä. Maaliskuun jäädessä taakse voi elohopea kivuta yhä useammin plussan puolelle ja tuo lapin valkea kulta hupenee silmissä. Lunta toki piisaa vielä pitkälti toukokuun puolelle, mutta varmuutta talvisista koiravaljakkoretkille soveltuvista keleistä ei enää ole. Loppukaudesta on aika kääntää reet pariin otteeseen kohti pohjoista ja lähteä jutaamaan ja nauttimaan Yläperän tuntureiden vielä pitkään jatkuvasta talvisesta maisemasta.

Mutkat suoriksi!

Arkisia askareita

Aurinkoisena työaamuna

Kevään mittaan työtahdin vakiinnuttua maanantaista perjantaihin -rytmiin, Muonio Melojien hallivuoron täyttäessä tiistai-illat, lentopalloilun napatessa keskiviikon ja viikonloppujen mennessä suksilla alkoi omastakin sinkoilevasta elämästä löytymään se arki, tuttu ja turvallinen, tavallinen elämä. Hetkittäinen vouhottaminen ja huippukokemuksien nappailu on toki kiehtovaa ja antoisaa, mutta jos arki perustuu ainoastaan niiden flow-hetkien tavoitteluun voi romahdus olla valtaisa sen ensimmäisen normipäivän tullessa vastaan. Se ei tietenkään tarkoita, että arjen pitäisi olla lähtökohtaisesti tylsää, tasaista ja harmaata. Päinvastoin! Sieltä arjen keskeltä tulisi nimenomaan löytyä se sisältö, turva ja mielekkyys elämään.

Iltasadun äärellä

Monenkos tähden kämppä tämä oli...?

Alkutalvesta kun raijasin kamani laavun uumeniin ensimmäistä kertaa, oli siitä arjen tuntu kaukana. Se oli eksoottista ja ainutlaatuista, elämyksellistä ja ehkä sen takia hieman epätavallisen oloista. Ei etteikö elo vieläkin olisi samoilla adjektiiveilla kuvattavaa, mutta nykyään se tuntuu normaalilta ja jollain kierolla mittapuulla mitattuna tavalliselta. Aivan tavallisista askareitahan se arki muodostuu; polttopuiden tekemisestä, lumen luonnista, kamiinan poltosta ja kahvin juonnista. Niin, ja välillä käydään töissä ja syödään...

Illalla kamiinan lämmittämässä teltassa on mukava pujahtaa makuupussin sisälle vain arvaillen, kuinka kylmä puhuri pihalla käy. Korvan vieressä tuulesta lepattava laavukangas, kuutamon tai auringon loiste seinien läpi, linnunlaulu ja lumisateen höyhenen keveä suhina muistuttaa kuitenkin ulkoilman ja luonnon läheisyydestä. Aamulla raikkaaseen ilmaan valoisassa asumuksessa herätessä se läheisyys tuntuu konkreettisemmin lämpötilojen ollessa likimain samat niin laavukankaan sisä- kuin ulkopuolellakin. Sen verran mukavuudenhaluinen kuitenkin olen, että ennen makuupussista irtautumista teen tulet kamiinaan ja sujautan kädet takaisin lämpöisään säkkiin odottelemaan kahviveden kiehumista. 10 minuutin päästä lämpömittari huitelee jo pitkälti kolmattakymmentä. Silloin uskaltaa jo kuoriutua uuteen päivään.

Sumpit mallia aamu

Menneen talven lumia ja uusia tuulia

Kevät puskee kovaa vauhtia tunturimaisemaan ja leppoisat puhurit houkuttelee leijanlennättäjää kamoineen tuulen vietäväksi. Tämän talven tähänastiset leijailut mahtuu kevyesti yhden käden sormiin. Tai kahden käden peukaloihin... Keskitalvella kylmässä ja pimeässä myrskyävässä tuulikelissä on nautinnon hetket hieman vaikeammin saavutettavissa kuin kevätauringon paisteessa. Silloin on leijan sijasta auton perään viskattu mieluummin metsäsukset ja repullinen eväitä.

Mutta mitä on tämä leijahiihto? Aikuiset ihmiset leijoja lennättämässä... eikö sole lasten puuhaa?

Pihtsusjärven ilta-aurinko. Kuva: Mauno Kivinen

Muutama vuosi sitten kävin kaverini kanssa järven jäällä koittamassa leijahiihtoa ensimmäistä kertaa. Onnistumisen kokemukset olivat sillä kertaa vähissä, mutta holtittomasta leijan perässä lentelystä sain kuitenkin kipinän ja ajatuksen, josko jonain päivänä saisin purjeen viemään minua haluttuun suuntaan - tunturiin (...ja toivottavasti myös takaisin).

Leijailu itsessäänkin on lystiä puuhaa, mutta erityisesti tuulivoimalla retkeily puuttomalla keväisellä ylängöllä kiehtoi kovasti ja sai minut ostamaan reppuun sujautettavan talvileijan, jonka avulla matkanteosta selvittäisiin huomattavasti vähemmillä hikipisaroilla ja pitovoiteilla. Näin idealistisesti ajateltuna reissaaminen tuulen avulla kuulostaa lähinnä matkustamiselta ilman huolen häivää, mutta kokemus muutaman Yläperän leija-avusteisen vaelluksen myötä on muuttanut asennetta hieman nöyrempään suuntaan tuota luonnonvoimaa kohtaan.

Veljekset kuin ilvekset @ Govddosgaisi helmikuussa 2014

Norja-Suomi retkikunta @ Vuomakasjärvi huhtikuussa 2013

Jos ajatuksena on lähteä hiihtovaellukselle, jonka kaikki siirtymät on tarkoitus taittaa leijan vetämänä, voi pettymys olla suuri kelien ollessa vähemmän suosiolliset. Mielipahan välttämiseksi pyrin mieluummin asennoitumaan perinteisempään omin lihasvoimin tehtävään hiihtoretkeen, jota sään sattuessa voi helpottaa seuraavalle leiripaikalle vievä leijakyyti. Tuulen riepotellessa myrskylukemissa on purje suosiolla jätettävä ahkion uumeniin odottelemaan turvallisempaa keliä.
- Takaisin telttaan, kahvit tulille ja kirja kouraan!
Tuulettomassa auringon räkötyksessä on taas erityisen vaikeaa saada huulta mutrulle.
- Sinkkipastat nenänvarteen, kahvit tulille ja kirja kouraan!

Maltti on valttia.

Rohki bloosa

Rasvatyven